En muista tarkkoja yksityiskohtia toisen vuoteni puheenaiheistamme. Muistaakseni sosiaalisuus oli iso osa. Psykologini oli aina hyvin tyytyväinen, jos näin kavereitani tai tein muuta sosiaalista toimintaa. Määrittelisin nimittäin itseni antisosiaaliseksi.
Tämän kyseisen vuoden kalenterini näyttää hengästyttävän täydeltä. Harrastin tarkkojen aikataulujen laatimista silloin. Jossain vaiheessa psykologini "kielsi" minua tekemästä niitä. Petyin itseeni, jos en pystynytkään suorittamaan itselleni laatimiani tehtäviä. Ja se pahensi oloani. Pettymys itseeni, elämääni, koko maailmaan, oli iso osa ongelmaani.
Kevät
Olin matkalla perheenjäseneni kanssa. Hän oli tyytymätön syömisiini. Sanoi pelkäävänsä minun olevan anorektikko. Osoitin itseäni. Näytinkö minä anorektikolta? En todellakaan. Pian hän sanoi minun olevan bulimikko. En voinut kuin tuhahdella hänelle. En myöntänyt asiaa.
Kesä
Petyin itseeni. Yliopiston pääsykokeiden tulokset tulivat. Tämän pettymyksen johdosta en ole enää voinut hakea haluaamani kouluun. En usko kestäväni sitä pettymystä taas, kolmannen kerran.
Syksy
Psykologini ja lääkärini suosituksesta varasin ajan TE-toimiston psykologille. Ajanhukkaa. Tulokset eivät näyttääneet mitään hyvää. Niiden mukaan mikään ei kiinnostanut minua, eikä minulla ollut mitään taitoja. Jopa niistä näkyi, että olin masentunut, kyyninen enkä uskonut ihmisiin. Lopulta ammatinvalintapsykologi repi hiuksiaan päästään minun takiani enkä ikinä varannut aikaa viimeiseen tapaamiseen.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain monelta eri ihmiseltä positiivisia kommentteja tyylistäni. Koska olen minä, otin senkin paineena. Minun piti näyttää hyvältä, vaikka olinkin omasta mielestäni aina ruma. Joinakin aamuina en voinut poistua asunnostani, koska olin mielestäni niin kamala. Kaupassakaan ei voinut käydä ilman meikkiä.
Loppuvuodesta aloin oireleimaan pahasti. Olin ahdistunut. Itkin jatkuvasti. Päässäni pyöri koko ajan ajatus "En pysty tähän. Minusta ei ole tähän".
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti