Isoäitini kuolema vaikutti minuun pahemmin kuin olisin aavistanut. Suremisen aikaan olin työharjoittelussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni asiakaspalvelussa. Toimin äärirajoillani. Olin siinä kaikkien nähtävillä. Esillä. Tein minulle aivan uusia asioita. Pinnisteli hymyä. Small talkia. Tulevaisuuteni koulu asioiden suhteen myös tuotti ahdistusta.
Tunsin masennuksen ottavan minusta otteen. Vetävän minua alas. Ryhdyin viiltelemään. Kuin valuuttaakseni pahan olon pois itsestäni. Pitkän tauon jälkeen oksensin taas. En vain kerran. Usein.
Alan kohota taas ylöspäin. Pahin olo helpottaa. Vaikeaa on edelleen. Tulee aamuja, jolloin en jaksa nousta sängystä ylös. Tulee iltoja, jolloin itken tyynyliinani märäksi. Tulee päiviä, jolloin haluaisin luovuttaa koulun suhteen.
Kevät on kuitenkin saanut minut pitkän tauon jälkeen takaisin pururadalle. Uudet kuulokkeet ja musiikit korvissani laitan tossua toisen eteen ja nautin juoksemisesta. Ärsyynnyn huonosta kunnostani. Haluan laihtua. Haluan eroon selkäläskeistäni. Mahastani. Minun on pakko laihtua. Minun on pakko ottaa elämästäni ote. Hallita sitä, ei antaa sen enää hallita minua.
