Takaisin ylös

Edellisestä postauksestani on melkein kolme kuukautta. Hiljaisuus ei ole tarkoittanut hyvää. En ole ollut huhkimassa lenkkipoluilla tai keittiössä valmistamassa terveellisiä ruokia.

Isoäitini kuolema vaikutti minuun pahemmin kuin olisin aavistanut. Suremisen aikaan olin työharjoittelussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni asiakaspalvelussa. Toimin äärirajoillani. Olin siinä kaikkien nähtävillä. Esillä. Tein minulle aivan uusia asioita. Pinnisteli hymyä. Small talkia. Tulevaisuuteni koulu asioiden suhteen myös tuotti ahdistusta.

Tunsin masennuksen ottavan minusta otteen. Vetävän minua alas. Ryhdyin viiltelemään. Kuin valuuttaakseni pahan olon pois itsestäni. Pitkän tauon jälkeen oksensin taas. En vain kerran. Usein.

Alan kohota taas ylöspäin. Pahin olo helpottaa. Vaikeaa on edelleen. Tulee aamuja, jolloin en jaksa nousta sängystä ylös. Tulee iltoja, jolloin itken tyynyliinani märäksi. Tulee päiviä, jolloin haluaisin luovuttaa koulun suhteen.

Kevät on kuitenkin saanut minut pitkän tauon jälkeen takaisin pururadalle. Uudet kuulokkeet ja musiikit korvissani laitan tossua toisen eteen ja nautin juoksemisesta. Ärsyynnyn huonosta kunnostani. Haluan laihtua. Haluan eroon selkäläskeistäni. Mahastani. Minun on pakko laihtua. Minun on pakko ottaa elämästäni ote. Hallita sitä, ei antaa sen enää hallita minua.

Toinen vuosi hoidossa

Kun toinen vuoteni avohoidossa alkoi, oli työvoimatoimisto määritellyt minut "työmarkkinoiden ulkopuoliseksi työttömäksi. Painoin jo melkein 70 kiloa. Suoritin kahdessa koulussa kursseja. Tein keikkatöitä. Kävin parin viikon välein psykologin juttusilla.

En muista tarkkoja yksityiskohtia toisen vuoteni puheenaiheistamme. Muistaakseni sosiaalisuus oli iso osa. Psykologini oli aina hyvin tyytyväinen, jos näin kavereitani tai tein muuta sosiaalista toimintaa. Määrittelisin nimittäin itseni antisosiaaliseksi.
Tämän kyseisen vuoden kalenterini näyttää hengästyttävän täydeltä. Harrastin tarkkojen aikataulujen laatimista silloin. Jossain vaiheessa psykologini "kielsi" minua tekemästä niitä. Petyin itseeni, jos en pystynytkään suorittamaan itselleni laatimiani tehtäviä. Ja se pahensi oloani. Pettymys itseeni, elämääni, koko maailmaan, oli iso osa ongelmaani.

Kevät
Olin matkalla perheenjäseneni kanssa. Hän oli tyytymätön syömisiini. Sanoi pelkäävänsä minun olevan anorektikko. Osoitin itseäni. Näytinkö minä anorektikolta? En todellakaan. Pian hän sanoi minun olevan bulimikko. En voinut kuin tuhahdella hänelle. En myöntänyt asiaa.

Kesä
Petyin itseeni. Yliopiston pääsykokeiden tulokset tulivat. Tämän pettymyksen johdosta en ole enää voinut hakea haluaamani kouluun. En usko kestäväni sitä pettymystä taas, kolmannen kerran.

Syksy
Psykologini ja lääkärini suosituksesta varasin ajan TE-toimiston psykologille. Ajanhukkaa. Tulokset eivät näyttääneet mitään hyvää. Niiden mukaan mikään ei kiinnostanut minua, eikä minulla ollut mitään taitoja. Jopa niistä näkyi, että olin masentunut, kyyninen enkä uskonut ihmisiin. Lopulta ammatinvalintapsykologi repi hiuksiaan päästään minun takiani enkä ikinä varannut aikaa viimeiseen tapaamiseen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain monelta eri ihmiseltä positiivisia kommentteja tyylistäni. Koska olen minä, otin senkin paineena. Minun piti näyttää hyvältä, vaikka olinkin omasta mielestäni aina ruma. Joinakin aamuina en voinut poistua asunnostani, koska olin mielestäni niin kamala. Kaupassakaan ei voinut käydä ilman meikkiä.

Loppuvuodesta aloin oireleimaan pahasti. Olin ahdistunut. Itkin jatkuvasti. Päässäni pyöri koko ajan ajatus "En pysty tähän. Minusta ei ole tähän".

Ensimmäinen vuosi hoidossa

Ennen kuin sain oman psykologin, kävin tapaamassa säännöllisesti sairaanhoitajaa. Jouduin järjestelemään töitä, jotta pääsisin tapaamisiin. Töissä selitin epämääräisesti käyväni lääkärillä.

Talvi
En tullut toimeeni ensimmäisen psykologini kanssa. Minun ei ole helppo avautua. Hän turhautui usein minuun ja joki, ettei lue ajatuksia. Hän ei tarjonnut vaihtoehtoja. Vasta pari vuotta myöhemmin tajusin, että minun on helpompi, jos olen kotona kirjoittanut ja piirtänyt asioita ylös.

Talven aikana aloitin alkoholin juomisen. En ole ikinä ollut absolutisti, mutta alkoholi ei ole erityisemmin kuulunut elämääni. Sain kuitenkin lahjaksi paljon alkoholia. Aikana seisottuaan kaapeissani korkkasin yhden pullon. Ja sitten toisen. Ja toisen. Ryhdyin joka perjantai töissä odottamaan kotiin pääsyä. Sitä, että voisin juoda itseni humalaan. Ahmia. Pyöriä musiikin tahtiin. Oksentaa.
En ikinä kertonut juomisestani psykologille.

Olin omasta mielestäni kamala norsu. Lopetin liikuntaharrastukseni. En voinut mennä tanssitunnille. En voinut katsoa itseäni peilistä ohjatuilla jumppatunneilla. Kävin juoksemassa pimeällä, kun muita ei ollut liikenteessä.

Kevät
Aurinko valaisi myös minun elämääni. Tuntui paljon paremmalta. Sovimme pitävämme taukoa tapaamisista ja lääkkeistä. Virhe. Loppu keväästä ja kesän alku oli yllättävän stressaavaa. Luin pääsykokeisiin (ja myöhemmin jouduin pettymään tulokseen) ja ensimmäistä kertaa elämässäni tapailin miestä. Olin 22vuotia. Hermoilin. Stressasin. Itkin. Purin oloani ihanalle ravintoneuvojalle. Pystyin puhumaan hänelle asioista paljon helpommin kuin psykologilleni.

Kesä
Lopetin miehen tapailun. Lääkärin tapaamisen jälkeen hoitokäyntejä jatkettiin taas ja lääkkeet otettiin uudelleen käyttöön. Pidin ruokapäiväkirjaa. Sain edelleen valituksia, että syön liian pieniä annoksia. Häpesin ahmimistani. Silottelin sitä ruokapäiväkirjaa varten.

Syksy
Paras asia hoidossani oli psykologini vaihtuminen. Minun onnekseni hän vaihtoi työpaikkaa ja sain psykologin, jonka kanssa klikkasi paljon paremmin. Ryhdyin avautumaan enemmän.

Vuoden lopussa painoni kohosi ensimmäisen kerran yli 70 kilon.

Hautajaiset

Heittäkää arkulle varovasti multaa, siellä on mummo, siellä on kultaa

Ei silmämeikkiä. Olen ensimmäinen, joka puhkeaa kyyneleihin kappelissa. Osanottajat ovat liikaa minulle. Nyyhkytän niin lujaa, että sisarukseni lohduttavat minua. Lasken ruusuni arkun viereen.
Ensimmäistä kertaa vuosiin ristin käteni. Yhdyn muiden mukana rukoukseen. Isoäitin takia. Itse olen ateisti, mutta haluan kunnioittaa hänen uskoaan. Tuijotan virsikirjan kantta. En pysty katsomaan ketään itkemättä. Toivon siunaustilaisuuden olevan pian ohi. Tuntuu, etten kestä enempää.

Asetun arkun viereen seisomaan. Otan otteen kantoliinasta. Nostan muiden mukana arkun ilmaan. Olen saanut kunnian olla yksi kantajista. Pieni pakkanen puree poskiini. Ilmassa on hentoa lumisadetta. Kirkonkellot soivat. Heitän hautaan lasketun arkun päälle tummanpunaisen ruusun.

Miten pärjään, kun kyseessä on vanhempieni tai sisarusteni hautajaiset? En halua kokea niitä. En usko pystyväni niihin. Järjestelyihin. Toimitukseen. En halua ikinä kokea niitä.

Hoidon lopun alkua

"Saanko halata sinua?" psykologini kysyi. Viimeisen kolmen vuoden aikana olin käynyt psykiatrian osastolla säännöllisesti. Nyt hoitoni ovat ohi. Ei enää lääkäreitä, ei psykologeja, ei ravintoneuvojia. Olen omillani.

Hakeudun hoitoon saatuani tarpeeksi illoista, jolloin itkien halasin vessanpönttöä. Etsin internetistä tietoa, etenkin Syömishäiriöliiton sivuilta. Varasin ajan työterveyslääkärille. Menen yleensä lukkoon ja paniikkiin keskustellessani ihmisten kanssa. Työhaastatteluissa minulta katoavat kaikki etukäteen mietityt kysymykset. Tästä syystä annoin lääkärille lapun, johon oli kirjoittanut mieleeni tulleita asioita: ahmiminen, oksentaminen, saamattomuus, ahdistus... Lääkäri luki paperin, ja totesi tekstin olevan vakavaa. Myöhemmin sinä päivänä päässäni pyöri asiat ja minua ahdisti enemmän. En halunnut apua.

Lääkäri laittoi asiani eteenpäin ja sanoi, että tarvitsisin myös psykologin arvion. Yläasteella unelmoin pääseväni juttelemaan psykologin kanssa. Nyt en halunnut. Lääkäri mutisi sellaisia sanoja kuin bulimia, lääkitys, avoterapia. Joskus aikoinani toivoin maailmasta löytyvän lääke, joka muuttaisi minut. Lääke, joka tekisi minut iloiseksi ja sosiaaliseksi, energiseksi ja nätiksi.

Pian postiluukusta kolahti aika psykiatrian poliklinikalle. Psykiatrian, se kuulosti pahalta. Lääkärikäynnin jälkeen olin sitä mieltä, että tuhlasin muiden aikaa. Ei minulla ollut oikeita ongelmia. Eihän kukaan ole koko ajan onnellinen, ja mitä oikeastaan oli normaali syöminen?
Aika oli kolmen viikon kuluttua.

Ensimmäisellä kerralla tapasin lääkärin ja hoitajan. Lääkäri kyseli oireistani ja milloin oli ollut mitäkin. Hän halusi nähdä viiltojälkeni. "Pinnallisia." Lääkäri totesi minun sairastavan bulimiaa. Ryhdyin käymään avoterapiassa parin viikon välein ja sain lähetteen syömishäiriöryhmään. Minulle määrättiin 10 mg Seronilia, masennus- ja ahdistuslääkettä.

Kolmen vuoden aikana minulla on ollut kolme lääkäriä, kaksi psykologia ja yksi ravintoneuvoja. He auttoivat minua - toiset enemmän, toiset vähemmän - pääsemään tähän pisteeseen, jossa olen nyt.

Tarpeen vaatiessa potilas voi ottaa yhteyttä kouluterveydenhoitajaan, jonka kanssa syntynyt jo hyvä kontaksi. Lääkityksenä Seronil 20 mg, pyydetään tähän vielä reseptin uusiminen lääkäriltä. Päätetään hoitokontakti.

Helmikuun tilanne

Mitä saa aikaiseksi, kun ei lisää liikuntaa elämäänsä tai muuta ruokailutottumuksiaan? Ei ainakaan tuloksia. Eikä muuten kannata syödä pussillista sipsejä, karkkeja ja täyttää itsensä virvoitusjuomilla kuvausta edeltävän iltana.

Paino: 73,1 kg
BMI: 27,5 (lievä lihavuus)
Rinta: 102 cm
Vyötärö: 86,5 cm
Lantio: 108 cm
Reidet: 61/63 cm

Pientä parannusta sentään tapahtunut lihaskunnon puolella.

Ruokapäiväkirja: 27.1

Aamun aloitus
sitruunavettä+lisäravinteita

Aamupala
ruisleipää+soijalevitettä+juustoa+kurkkua+tomaattia+salaattia
pepsi maxia

Lounas
kasvishernekeittoa+sinappia, kurkkua,kyssäkaalia,porkkanaa, ruisleipää+margariinia,
mustikkahyvettä

Päivällinen
pitaleipä+falafeleja+tomaattia+kurkkua+salaattia+sipulia+kermaviilikastiketta

Iltapala
banaani, appelsiini

:)