Järkytyin astuttuani vaa'alle. 59,9! Kohta painoni kipuaa korkeimmilleen. Vyötärölle on kertynyt seitsemisen senttiä lisää kuudesssa viikossa. Ei ihmekkään, että viime viikolla housut kiristivät. Olen tuntenut lihonneeni- tänään huomaan sen. SELVÄ! Nyt herkut pois ja noudattamaan tarkasti laatimaani ruoka- ja treeniviikkoa.
Näin kirjoitti 22vuotias minäni. Kuinka järkyttynyt hän olisikaan, jos tietäisi mitä kolme seuraavaa vuotta toivat tullessaan. Vaaka näyttää painoksi 72,8 kilogrammaa. Kolme vuotta psykologilla käyntejä. Lääkärien tapaamisia epäsäännöllisen säännöllisesti. Käyntejä ravintoterapeutilla. Asioiden puimista koulun terveydenhoitajan kanssa. Masennuslääkkeiden syömistä.
Olen tavalla tai toisella ollut masentunut suurimman osan elämästäni. Käyttäydyin itsetuhoisesti koko yläasteen. Ruuan kanssa ongelmia tuli ensimmäisen kerran ollessani täysi-ikäinen ja asuessani poissa kotoa. Sairastuin bulimiaan 21vuotiaana.
Pidin aikaisemmin blogia, mutta sairauden ollessa pahimmillaan luovuin siitä. Koin sen liian raskaaksi. Nyt aloitan uuden blogin.
Miksi? Ensi vuonna täytän 25vuotta. Pitäisi saada tarttuma omaan elämään. Ryhtyä aikuiseksi. Hoitokertani loppuvat. Jään siis "omilleni". Olen edennyt pitkälle, vaikka aina siltä ei tunnu. Toivon tämän blogin kannustavan minua jatkamaan hyvää työtä. Täsmäsyöminen. Painon pudotus ilman laihdutuskuuria. Onnellisuuden tunteminen.
Toivon saavuttavani sen mimmin, joka heräsi ilman ongelmia lauantaiaamuisin kuudelta ja lähti parin tunnin juoksulenkille. Sen mimmin, joka pystyi syömään puolikiloa karkkia oksentamatta. Sen mimmin, joka omaksi ihmeekseen mahtui kokoa 34 oleviin shortseihin. Sen mimmin, joka näki tulevaisuudessaan paljon.
Tämä blogi on minun matkani tavoittaakseni sen mimmin, joka joskus olin minä.
|
SE mimmi vuodelta 2008 |